lehdessä Saini ja Väinö J. Tervaskari tekivät kuukauden pituisen työ/lomamatkan USAan 12.10 – 27.11.1958. Saini piti matkasta päiväkirjaa pieneen muistikirjaan, joka on tässä puhtaaksikirjoitettuna. Amerikkaan ei siihen aikaan noin vain menty, joten oli tämä matka Sainille ilmiselvästi "Liisa Ihmemaassa"-seikkailu!

Saini Tervaskari: Matka Amerikkaan 1958

12.10.1958 klo 15.

Astuimme suomalaiseen Silja-laivaan, joka hiljaisesti keinutteli meidät yli Suomenlahden Ruotsin pääkaupunkiin Tukholmaan. Siellä Skeppsbro’lla oli ystävämme Ingemar Lindström autollaan meitä vastassa ja kiidätti meidät tuttuun Regent-hotelliin, jonne jätimme tavaramme ja painuimme sen jälkeen katselemaan entisiä tuttuja Tukholman näkymiä. Illan vietimme Lindströmien vieraanvaraisessa kodissa, kunnes klo 22.30 juna lähti kiidättämään meitä kohti Göteborgia. Seuraavan päivän ja yön vietimme kauniissa ja miellyttävässä Göteborgissa. Ja sitten alkoikin elämäni ”suuri seikkailu” – purjehdus yli aavan Atlantin valtameren. Vesisade saatteli meidät suureen valtamerihöyryyn, joka höyrysi satamassa lähtövalmiina ja nieli sisäänsä valtavia ihmis- ynnä tavaramassoja. Ja kun laivan kello löi kolme kertaa, niin silloin se laiva lähti ja niin alkoi 9 vrk:n vaellus aavoilla vesillä, missä silmä ei tapaa muuta kuin vettä, vettä ja kerran vielä vettä.

Hyttiimme päästyämme purimme tavaramme ja rupesimme taloksi. Gong-gongi soi, laivan ensimmäinen ateriamme alkoi.
Tuskin olimme päässeet ruuan makuun, kun eräs laivan stuerteista tuli sanomaan, että on tullut valitettava erehdys: heidän tarkoituksensa oli, että mrs. ja mr. Tervaskari aterioisivat 1-luokan puolella. Vaatimattomina ihmisinä lopetimme jo aloittamamme aterian turistiluokan ruokasalissa. Joimmepa vielä siellä kahvinkin. Mutta päivälliselle sonnustauduimme ensiluokan puolelle. Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tuskin olimme istuutuneet pöytään, kun nenänpääni alkoi vaaleta ja hikikarpaloita tihkua silmänalustoilta. Ei auttanut muu kuin painua hyttiin takaisin. Pöydässämme istui laivan lääkäri ja hän lähetti Väinön mukana suuren sillivoileivän, jonka söin, otin merikiputabletin ja niin asetuin Pohjanmeren raivoisien tyrskyjen heiteltäväksi. Ja kyllä ne keikuttelivatkin sen yön sekä seuraavan päivän. Mutta aamulla en enää tietänyt merikivusta mitään ja menin aamuteelle kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kun tulimme takaisin hyttiimme, kysyi hyttisiivoojamme, että haluammeko vaihtaa hyttiä. Väinö sanoi, ettei meillä ole tätäkään hyttiä vastaan mitään muistuttamista, mutta voimmehan vaihtaa, jos niin on toivomus. Ja vaihto kannatti. Se oli 1.-luokan hytti kahdella ikkunalla ja kahdella nojatuolilla, kirjoituslipastolla, piirongilla ison peilin kanssa, vaatekaapilla ja leveällä kerrossängyllä varustettu hyvin aurinkoinen hytti. Hyttisiivoojiakin on kaksi: tanskalainen Lilli ja ruotsalaispoika Kalle. Jo meidän kelpaa. Elämme kuin filmissä. Illalla oli sitten cockteil kutsut, jotka kapteeni järjesti ja jonne tuli oikein kutsukortti ja jonne piti pukeutua asianmukaisiin vaatekappaleihin. Joimme siis cockteileja, musiikki pelasi ja Pohjanmeri velloi allamme niin, että keikuimme milloin aallon harjalla pilviä hipovasti, milloin taas alhaalla hornantuutissa. Tuuli raivosi 8-10 beaforthin voimalla ja pärskytti vaahtopäisiä tyrskyjä laidan yli kannelle saakka. Valtava näky!

16.10. aloimme ylittää Atlantia ja sitä on yhä riittänyt ja riittää vielä monta päivää, sillä vasta 24. päivä olemme New Yorkissa. Päivät kuluvat syöden, juoden ja nukkuen. Joka ilta käännämme kelloa 60 min. takaisin päin niin, että jokainen yö on sitten yhtä tuntia pitempikin, jotta täten pääsimme sopivasti ja suuritta rasituksitta amerikkalaisten aikatauluun. Uimahallissa käymme uimassa, elävissä kuvissa istumme joka toinen päivä ja seurapiirimme on vain kaikkein korkeinta ”kermaa”. Täytyy sanoa meidän Kalle poikamme sanoilla, että en olsi osannut arvatakaan, että meidän isi on niin tärkeä herra, että hänelle järjestetään kaikissa paikoissa parasta mahdollista. Kyllä täytyy ihan nokkaa nostaa pelkästä mielihyvästä ja ylpeydestä, kun on sellaisen miehen vaimo.
Nämä ensimmäisen luokan ihmiset ovat tosin aika kuivia tyyppejä mutta mm. meidän pöydässämme istuva mrs. Marchant ja laivan lääkäri tanskalainen hauska pappa ovat valopilkkuja. Tohtoripappa tarjosi sunnuntain kunniaksi meille snapsit ja sitten vielä valkoviiniä aterian kanssa. Oikein mukava pappa. Piipahdamme kuitenkin turistiluokan puolella silloin, kun haluamme katsella vähän elävämpää elämää ja mielenkiintoisempia kasvoja.

22.10. Päivät juoksevat virtana ohitse ja nyt näkyy jo Uusi Englanti. Illalla saavumme Halifaxiin, jonne varmaan suurin osa matkustajista jääkin. Eilen illalla oli taas Dancing- eli cocktail tanssit ja tohtorimme bjuudasi meille konjakit heti alkuun ja sitten jatkoimme kahvin ja tanssin merkeissä aina Tonight Baffat (?) asti. Ruotsalainen professori tanssitteli minua kuin myöskin uskollinen tohtorimme ja tietsti omarakas isi-kulta, joten ilta oli kaikin puolin miellyttävä ja muistokas. Merikin oli tyyntynyt ihan tavallisen sisämaan järven kaltaiseksi, joten tanssiminen senkin puolesta sujui hyvästi.

23.10. Viimeinen ilta laivalla. Valmistumme jäähyväisillallisille. Ne olivat loistavat ja hienot. Ruoka aloitettiin kaviaarista, sitten kilpikonnalientä, paistia, pannukakkua, johon kaadettiin shampanjaa ja tuli pantiin kaiken päälle. Ja illallisten huipuksi: valot sammutettiin, orkesteri rupesi soittamaan ja tarjoilijat marssivat esiin kantaen erivärisiä valaistuja jäästä muovailtuja joutsenia, kaloja ym. eläimiä ja näitten päällä oli jäätelövuoret. Kyllä oli suurenmoista!
Aamulla alkoikin New Yorkin pilvenpiirtäjät näkyä, ja tunnin verran pitkin Hudson-jokea lipuen saavuimmekin Stockholmin laituriin ja suuren suureen New Yorkiin.

24.10. Ensimmäisenä iltana oli meillä kutsu suurlähettiläämme Seppälän kutsuihin. Siellä söimme ja tanssimme yli puolenyön eli melkein iltapäivään asti meidän aikaamme, sillä seitsemän tuntia on New Yorkin aika meidän aikaamme jälessä. Viikon aikana ajettiin maan alla sekä maan päällä sekä juostiin ja käveltiin niin, että jalat oli mennä poikki. Harlem on luku sinänsä ja siellä oli minulla oikea seikkailu!

30.10. Olemme Glorian vieraina täällä Springfieldissä olleet ja kolme päivää ja tämä on samaa kuin eläminen elävissä kuvissa. Klubiin kiikutettiin meidät syömään hetimiten, sitten Gloria ajelutti meitä ympäristössä upealla vaaleansinisellä Lincolnillaan ja illalla oli juhlaillallinen kotona, jonne tietysti olimme juhlapukeutuneet. Ja kun aamulla tulimme alakertaan aamiaispöytään, johon oli suurenmoinen näköala Connecticut-joelle, väreissään kylpeville Uuden Englannin lehtimetsäisille vaaroille sekä kauas yli koko Springfieldin kauniin kaupungin ja kun musta ”Emi” tarjoilla sipsutti siinä hymyilevin neekerinkasvoin, - oli kuin olisi elänyt filmissä ”Tuulen viemää” tai jotain muuta siihen verrattavaa tunsi.  Ihmeellistä näitten rikkaitten amerikkalaisten elämä! Tämä Glorian talokin on niin suuri ja myös loistava sekä arvokas, ettei sellaista tavallinen ihminen näe kuin filmissä. Esim. heidän loistavassa ruokasalissaan, jossa on valtavan suuri venetsialainen kristallikruunu ja muutamia pienempiä lisäksi, on tuolien päällyskangas erikoisesti Englannista tilattua ja sitä kudottiin sen verran, että Englannin kuninkaan valkeaan junaan tuli siitä istuimien päälliset hänen matkustaessaan silloiselle vierailulleen Afrikkaan ja Chapininen kahteentoista tuoliin ruokasalissa. Tämän ruokahuoneen neljässä nurkkauksessa on lasikaapit ja näissä kaapeissa on jokaisessa arvokkaita erivärisiä kristallipikareita suuria ja pieniä, korkeita sekä matalia. Yhdessä on mm. käsinmaalattuja porsliinilautasia Venäjän keisarin hovista. Näiltä lautasilta söimme illallista keskiviikkoiltana, kun Glorialla oli illalliskutsut. Ja yhdessä näistä lasikaapeista on sinistä venetsialaista kristallia – koko astiasto + kynttilänjalat. Ja tämä astiasto on ainoa maailmassa, sillä Venetsian museossa ollut sam allainen astiasto joutui toisen maailmansodan aikana natsien ryöstämäksi ja hävisi sen tien. Ja nyt on Venetsian museo pyytänyt Glorialta saada mallia yhdestä pikarista saadakseen museoon uusitun astiaston. Huh-huh, sen kaapin edessä en uskalla hengittääkään, niin ”tyyris” kaappi se on. 
Niistä illallisista vielä. Meitä oli 8 henkeä upeasti kalustetun pitkän pöydän ääressä. Ja kristallit kimmelsi, elävät kukat ja kynttilät loivat juhlaan lisätunnelmaa ja ”törkki” sekä pumkinpie illan herkut. Kesken ateriamme Gloria ”supatti” minulle pöydän yli suomen kielellä, jotta se pappa, joka istuu sun pöytäkumppaninasi, on niin rikas ihminen, että tekipä tai sanoi hän mitä vain, niin kaikki aina on all right. Ja perjantai-iltana meidät on kutsuttu tämän ”navan” kotiin illallisille. Eikö ole filmillistä jo?

Tänä aamuna aamiaisen syötyämme vei vuorostaan seurakunnan pappi (Driftmier) meidät hienon hienolla autollaan Northamptonin kaupunkiin muinaiseen amerikkalaiseen arvokkaaseen ravintolaan, jonka sisustus ja tavat on perintöä yli sadan vuoden vanhan Amerikan ravintolanpitäjän. Siellä söin elämäni ensimmäisen sammakkokoipilounaan siihen kuuluvan okrasalaatin kera. Ja täytyy sanoa, että se maistui hienolta.
Nyt lähdemme Colony Clubiin illalliselle.

Myöhemmin samana iltana.
Hauskat illalliset. Meitä oli: Gloria + Alfred, Jackie + Clarce, Kay + Pat, Sirley + Ervin, Väinö + minä. Vuoden 1959 mallin mustalla hienolla Lincolnilla sinne karautimme: Gloria, Alfred, Väinö + I. Toiset tulivat suurella farmariautolla perässämme. Elävien kynttiläin loisteessa istuimme suuren soikean pöydän ympärillä ja söimme kauhiasti. Kyllä amerikkalaiset syövät kamalasti  - ja voivat hyvin.
Ihastuin kovasti Kayn missikseen Pat’iin sekä samoin Jackieen, joka oli verraton lystin pitäjä ja ”nais-suvi”(?) kuten Gloria häntä leikillään kutsui. Jackien tuumasi muitta mutkitta minulle puhuessaan (kun Väinö sanoi, että hän kyllä on tulkkina meille, ellen mitä ymmärrä), että me ei tulkkia tarvita. Tulemme hyvin toimeen keskenämme ja hänestä tuntuu, että hän tulee pian Suomeen ja jättää Vaimonsa kotiin! Sellainen veijari!
Illallisen jälkeen ajoimme tänne takaisin, jossa istuimme iltaa olohuoneessa TV:ta katsellen ja liköörejä ym. maistellen. Miellyttävä ilta.

31.10. Mr + Mrs. Ellis kutsuivat meidät tänä iltana luokseen illalliselle heidän uuteen hybermoderniin kotiinsa. Ja moderni ja kaunis se olikin. Kylpyhuoneet varsinkin olivat ihastuttavia pastellinvärisine ammeineen, verhoineen ja mattoineen. Lähtiäisiksi mrs. Ellis lahjoitti minulle muistoksi pienen viehättävän teatterilaukun. Nämä tapaamamme amerikkalaiset ovat tässä maassa sitä korkeinta ja paksuinta ”kermaa” ja heidän käytöksensä ja olemuksensa myös mitä hurmaavinta.
Näin heillä myös tänä iltana, kun Halloween päivän pikku noidat, cowboyt ym. kummitukset kävivät ovelta ovelle soittamaan ovikelloa ja pyytämään karamellia. Niitä nämä eri pukuihin pukeutuneet lapsukaiset saivat illan pitkään niin paljon, että vatsavaivat odottivat sen jälkeen useampaa heistä. Muuten hauska tapa ja näky, mutta ellei näille pikku veijareille mitään antanut, niin he saippuoivat talon joka ikkunan, särkivät aitoja, repivät puutarhasta kukkia ym. ilkeyttä. Parasta oli siis hyvällä antaa candyt.

Sen jälkeen ovat päivät kulkeneet lentämällä. Olemme ajaneet paikasta toiseen, syöneet ja juoneet mitä upeimmissa paikoissa, käyneet lentotukikohdassakin, - paikassa jossa vain harva amerikkalainenkaan on päässyt käymään, mutta kun Alfred oli mukanamme, niin kaikkialla aukesivat portit mitä kohteliaimmin kumartaen ja itse armeijan lentäjä eversti (kaunis kuin filmisankari) oli oppaanamme koko laajassa tukikohdassa. Gloria ei uskaltanut liikkua autosta askeltakaan ulos, kun pelkäsi ilmassa koko ajan vinkuvia suihku ynnä muita hurjasti kiitäviä raketteja. Kiitti, kun päänsä säilytti siellä.
Sitten seurasi sukulaisten luona vierailuja: Kayn, Sirleyn ja Jackien kotona. Sirleyllä varsinkin oli pieni sievä houssi vähän ulkopuolella Springfieldiä. Illan päälle ajoimme vielä Glorian entisessä Suomi-majassa, joka on 105 mailia Springfieldistä kaukana ylhäällä vuoristossa. Komeat oli sieltä näkymät, mutta valitettavasti sen nykyinen omistaja on kuulemma gangstereiden kuningas ja koko huvila on sisustettu sen mukaan: niin erikoisen modernisti, etten edes elävissä kuvissa ole nähnyt niin hienoa, - mm. ruokahuoneen lattiakin oli erikoisesti kiillotettua parkettia – vaalean jään väristä. Huh, ja gangsterin ”morsiamen” saimme samaan kuvaan kanssamme. Aikoihin on eletty mutta Amerikkahan on ihmeitten maa.
Lähtöiltanamme tahtoi Alfred viedä meidät erääseen saksalaisen omistamaan ravintolaan: Student Prince, jossa söin elämäni ensimmäiset etanat. Kahdeksan kappaletta niitä oli ja kaikki menivät kurkusta alas. Kilpikonnalientä ym. hienoutta myös söimme, joten kallis ateria se oli.

2.11. Aamiaisen syötyämme, jonka musta Amy meille tarjoili kuin filmissä ”Tuulen viemää” ikään, lähdimme kirkkoon. Kirkkomme jäävät varjoon tämän kirkon rinnalla, mutta sen sisustuksen olikin pappa Chapin kustantanut. Meillä ei ole sellaisia raharuhtinaita, joten meillä on kaikki vaatimattomampaa. Jumalanpalvelus oli kaunis ja virret myös kauniita kuulla. Kirkon jälkeen lähdimme Colony Clubiin lounaalle.
Ja tähän päättyykin oleskelumme Glorian ja Alfred Chapinin loisteliaassa kodissa ja heidän vieraanvaraisessa hoivassaan. Halasimme ja pussasimme toisiamme ja niin erosimme näistä ihanista ihmisistä. Kay kyyditsi meidät asemalle ja sinne ilmestyivät myöskin Clarce, Jackie ja heidän 2 pientä pikisilmätytärtään meitä saattamaan. Aivan liikuttavan kohteliaita ihmisiä. Taas halasimme ja pussasimme ja ero tuli. Ja vielä siten, että Väinö lähti kohti New Yorkia ja minä raukka ypöyksin kohti Buffaloa. Tässä kamalan suuressa maailmanääressä hirveän kaukana rakkaasta Suomi synnyinmaasta.
Oi voi, ja nyt istua körötän ja kiidän kolmen veturin vetämänä kohti Buffaloa. On pimeä ulkona ja suurin osa tässä vaunussa olevista nukkuu. Täällä saa eri maksusta tyynyn päänsä alle ja voi reilusti vetää vaikka kuinka ruhtinaallisia unia, - mutta en minä malta eikä minua nukutakaan yhtään. Istun ja kirjoittelen ja syön Glorian antamia eväitä, joita on niin paljon, että riittävät vielä viikon syödä Buffalossakin! Jännää vähän.

3.11.58 Buffaloon saavuin klo 12.23 New Yorkin aikaa ilta yöllä täysin onnellisesti ja kommelluksitta. Ja Lilja ja Mauno (Nicander) olivat asemalla vastassa ja tunsin heidät heti, vaikken koskaan ollut aikaisemmin nähnytkään. Buffalossa meni aika Storeissa juostessa ja kyliä käydessä. Viikon lopulla tuli Väinökin New Yorkista ja silloin läksimme Niagaralle. Kyllä se oli elämys nähdä ne putoukset ja se valtava vesimäärä: 114.000 gallonaa vettä minuutissa putoaa suurimmasta Hevosenkenkä nimisestä putouksesta. On vettä totisesti!
Viikon lopulla läksimme Väinö, Mauno ja minä ajelemaan kohti Spenceriä.
Siellä odotti meitä lämmin suomalainen sauna, jossa kylvimme sokerivaahteravastoilla. Pehmeitä ne olivatkin. Spencerissä kiertelimme muutamien suomalaisten farmarien luona tutustumassa heidän elämäänsä. Hyvinvoivilta he suurelta osalta vaikuttivat, - joskin jonkinlainen alistuvaisuus ilmeni heidän puheissaan. He ikään kuin tunsivat alemmuuskompleksia kielensä vuoksi amerikkalaisiin nähden.
Sunnuntai-iltana palasimme Buffaloon ja maanantaiaamuna jatkoimme takaisin New Yorkiin. Kyllä siellä sentään tuntee ihminen elävänsä! Meillä oli kutsuja, Väinöä haastateltiin radiota varten, lounastimme YK:ssa suurlähettiläämme ja YK:n delecaattorimme kanssa ja hetki oli meille vallan historiallinen tapaus! Liikuttavan tunnelmallinen oli iltamme New Yorkin mieslaulajien parissa, joitten kanssa lauloimme pitkälle puolenyön ja saimme jälleen uusia ystävyyssuhteita solmituksi.

Ja sitten koittikin 21.11 klo 10.30 ja taksi hurautti meidät maailman suurimman Elisabethin avaraan syliin ja näin alkoi New Yorkin pilvenpiirtäjien häipyminen näköpiiristämme. Aava ja loputon Atlanti on edessämme ja sitä nyt olemme kyntäneet 4 päivää 30 solmun nopeudella.

26.11.58 Saavumme Southamptoniin, siitä junalla Lontooseen, jonka jälkeen ei ole kuin harppaus ilmojen halki, kun jälleen armas kotimaa on ulottuvillamme. Kyllä kotia jo kaipaammekin, sillä vaikka kuinka on hyvä olo maailmalla, niin sittenkin oma koti kullan kallis!

Tuskin olimme päässeet ruuan makuun, kun eräs laivan stuerteista tuli sanomaan, että on tullut valitettava erehdys: heidän tarkoituksensa oli, että mrs. ja mr. Tervaskari aterioisivat 1-luokan puolella. Vaatimattomina ihmisinä lopetimme jo aloittamamme aterian turistiluokan ruokasalissa. Joimmepa vielä siellä kahvinkin. Mutta päivälliselle sonnustauduimme ensiluokan puolelle. Mutta ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tuskin olimme istuutuneet pöytään, kun nenänpääni alkoi vaaleta ja hikikarpaloita tihkua silmänalustoilta. Ei auttanut muu kuin painua hyttiin takaisin. Pöydässämme istui laivan lääkäri ja hän lähetti Väinön mukana suuren sillivoileivän, jonka söin, otin merikiputabletin ja niin asetuin Pohjanmeren raivoisien tyrskyjen heiteltäväksi. Ja kyllä ne keikuttelivatkin sen yön sekä seuraavan päivän. Mutta aamulla en enää tietänyt merikivusta mitään ja menin aamuteelle kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Kun tulimme takaisin hyttiimme, kysyi hyttisiivoojamme, että haluammeko vaihtaa hyttiä. Väinö sanoi, ettei meillä ole tätäkään hyttiä vastaan mitään muistuttamista, mutta voimmehan vaihtaa, jos niin on toivomus. Ja vaihto kannatti. Se oli 1.-luokan hytti kahdella ikkunalla ja kahdella nojatuolilla, kirjoituslipastolla, piirongilla ison peilin kanssa, vaatekaapilla ja leveällä kerrossängyllä varustettu hyvin aurinkoinen hytti. Hyttisiivoojiakin on kaksi: tanskalainen Lilli ja ruotsalaispoika Kalle. Jo meidän kelpaa. Elämme kuin filmissä. Illalla oli sitten cockteil kutsut, jotka kapteeni järjesti ja jonne tuli oikein kutsukortti ja jonne piti pukeutua asianmukaisiin vaatekappaleihin. Joimme siis cockteileja, musiikki pelasi ja Pohjanmeri velloi allamme niin, että keikuimme milloin aallon harjalla pilviä hipovasti, milloin taas alhaalla hornantuutissa. Tuuli raivosi 8-10 beaforthin voimalla ja pärskytti vaahtopäisiä tyrskyjä laidan yli kannelle saakka. Valtava näky!

16.10. aloimme ylittää Atlantia ja sitä on yhä riittänyt ja riittää vielä monta päivää, sillä vasta 24. päivä olemme New Yorkissa. Päivät kuluvat syöden, juoden ja nukkuen. Joka ilta käännämme kelloa 60 min. takaisin päin niin, että jokainen yö on sitten yhtä tuntia pitempikin, jotta täten pääsimme sopivasti ja suuritta rasituksitta amerikkalaisten aikatauluun. Uimahallissa käymme uimassa, elävissä kuvissa istumme joka toinen päivä ja seurapiirimme on vain kaikkein korkeinta ”kermaa”. Täytyy sanoa meidän Kalle poikamme sanoilla, että en olsi osannut arvatakaan, että meidän isi on niin tärkeä herra, että hänelle järjestetään kaikissa paikoissa parasta mahdollista. Kyllä täytyy ihan nokkaa nostaa pelkästä mielihyvästä ja ylpeydestä, kun on sellaisen miehen vaimo.
Nämä ensimmäisen luokan ihmiset ovat tosin aika kuivia tyyppejä mutta mm. meidän pöydässämme istuva mrs. Marchant ja laivan lääkäri tanskalainen hauska pappa ovat valopilkkuja. Tohtoripappa tarjosi sunnuntain kunniaksi meille snapsit ja sitten vielä valkoviiniä aterian kanssa. Oikein mukava pappa. Piipahdamme kuitenkin turistiluokan puolella silloin, kun haluamme katsella vähän elävämpää elämää ja mielenkiintoisempia kasvoja.

22.10. Päivät juoksevat virtana ohitse ja nyt näkyy jo Uusi Englanti. Illalla saavumme Halifaxiin, jonne varmaan suurin osa matkustajista jääkin. Eilen illalla oli taas Dancing- eli cocktail tanssit ja tohtorimme bjuudasi meille konjakit heti alkuun ja sitten jatkoimme kahvin ja tanssin merkeissä aina Tonight Baffat (?) asti. Ruotsalainen professori tanssitteli minua kuin myöskin uskollinen tohtorimme ja tietsti omarakas isi-kulta, joten ilta oli kaikin puolin miellyttävä ja muistokas. Merikin oli tyyntynyt ihan tavallisen sisämaan järven kaltaiseksi, joten tanssiminen senkin puolesta sujui hyvästi.

saapuminen nyc 23.10. Viimeinen ilta laivalla. Valmistumme jäähyväisillallisille. Ne olivat loistavat ja hienot. Ruoka aloitettiin kaviaarista, sitten kilpikonnalientä, paistia, pannukakkua, johon kaadettiin shampanjaa ja tuli pantiin kaiken päälle. Ja illallisten huipuksi: valot sammutettiin, orkesteri rupesi soittamaan ja tarjoilijat marssivat esiin kantaen erivärisiä valaistuja jäästä muovailtuja joutsenia, kaloja ym. eläimiä ja näitten päällä oli jäätelövuoret. Kyllä oli suurenmoista!
Aamulla alkoikin New Yorkin pilvenpiirtäjät näkyä, ja tunnin verran pitkin Hudson-jokea lipuen saavuimmekin Stockholmin laituriin ja suuren suureen New Yorkiin.

24.10. Ensimmäisenä iltana oli meillä kutsu suurlähettiläämme Seppälän kutsuihin. Siellä söimme ja tanssimme yli puolenyön eli melkein iltapäivään asti meidän aikaamme, sillä seitsemän tuntia on New Yorkin aika meidän aikaamme jälessä. Viikon aikana ajettiin maan alla sekä maan päällä sekä juostiin ja käveltiin niin, että jalat oli mennä poikki. Harlem on luku sinänsä ja siellä oli minulla oikea seikkailu!

glorian talolla30.10. Olemme Glorian vieraina täällä Springfieldissä olleet ja kolme päivää ja tämä on samaa kuin eläminen elävissä kuvissa. Klubiin kiikutettiin meidät syömään hetimiten, sitten Gloria ajelutti meitä ympäristössä upealla vaaleansinisellä Lincolnillaan ja illalla oli juhlaillallinen kotona, jonne tietysti olimme juhlapukeutuneet. Ja kun aamulla tulimme alakertaan aamiaispöytään, johon oli suurenmoinen näköala Connecticut-joelle, väreissään kylpeville Uuden Englannin lehtimetsäisille vaaroille sekä kauas yli koko Springfieldin kauniin kaupungin ja kun musta ”Emi” tarjoilla sipsutti siinä hymyilevin neekerinkasvoin, - oli kuin olisi elänyt filmissä ”Tuulen viemää” tai jotain muuta siihen verrattavaa tunsi.  Ihmeellistä näitten rikkaitten amerikkalaisten elämä! Tämä Glorian talokin on niin suuri ja myös loistava sekä arvokas, ettei sellaista tavallinen ihminen näe kuin filmissä. Esim. heidän loistavassa ruokasalissaan, jossa on valtavan suuri venetsialainen kristallikruunu ja muutamia pienempiä lisäksi, on tuolien päällyskangas erikoisesti Englannista tilattua ja sitä kudottiin sen verran, että Englannin kuninkaan valkeaan junaan tuli siitä istuimien päälliset hänen matkustaessaan silloiselle vierailulleen Afrikkaan ja Chapininen kahteentoista tuoliin ruokasalissa. Tämän ruokahuoneen neljässä nurkkauksessa on lasikaapit ja näissä kaapeissa on jokaisessa arvokkaita erivärisiä kristallipikareita suuria ja pieniä, korkeita sekä matalia. Yhdessä on mm. käsinmaalattuja porsliinilautasia Venäjän keisarin hovista. Näiltä lautasilta söimme illallista keskiviikkoiltana, kun Glorialla oli illalliskutsut. Ja yhdessä näistä lasikaapeista on sinistä venetsialaista kristallia – koko astiasto + kynttilänjalat. Ja tämä astiasto on ainoa maailmassa, sillä Venetsian museossa ollut sam allainen astiasto joutui toisen maailmansodan aikana natsien ryöstämäksi ja hävisi sen tien. Ja nyt on Venetsian museo pyytänyt Glorialta saada mallia yhdestä pikarista saadakseen museoon uusitun astiaston. Huh-huh, sen kaapin edessä en uskalla hengittääkään, niin ”tyyris” kaappi se on.
Niistä illallisista vielä. Meitä oli 8 henkeä upeasti kalustetun pitkän pöydän ääressä. Ja kristallit kimmelsi, elävät kukat ja kynttilät loivat juhlaan lisätunnelmaa ja ”törkki” sekä pumkinpie illan herkut. Kesken ateriamme Gloria ”supatti” minulle pöydän yli suomen kielellä, jotta se pappa, joka istuu sun pöytäkumppaninasi, on niin rikas ihminen, että tekipä tai sanoi hän mitä vain, niin kaikki aina on all right. Ja perjantai-iltana meidät on kutsuttu tämän ”navan” kotiin illallisille. Eikö ole filmillistä jo?

Tänä aamuna aamiaisen syötyämme vei vuorostaan seurakunnan pappi (Driftmier) meidät hienon hienolla autollaan Northamptonin kaupunkiin muinaiseen amerikkalaiseen arvokkaaseen ravintolaan, jonka sisustus ja tavat on perintöä yli sadan vuoden vanhan Amerikan ravintolanpitäjän. Siellä söin elämäni ensimmäisen sammakkokoipilounaan siihen kuuluvan okrasalaatin kera. Ja täytyy sanoa, että se maistui hienolta.
Nyt lähdemme Colony Clubiin illalliselle.

Myöhemmin samana iltana.
Hauskat illalliset. Meitä oli: Gloria + Alfred, Jackie + Clarce, Kay + Pat, Sirley + Ervin, Väinö + minä. Vuoden 1959 mallin mustalla hienolla Lincolnilla sinne karautimme: Gloria, Alfred, Väinö + I. Toiset tulivat suurella farmariautolla perässämme. Elävien kynttiläin loisteessa istuimme suuren soikean pöydän ympärillä ja söimme kauhiasti. Kyllä amerikkalaiset syövät kamalasti  - ja voivat hyvin.
Ihastuin kovasti Kayn missikseen Pat’iin sekä samoin Jackieen, joka oli verraton lystin pitäjä ja ”nais-suvi”(?) kuten Gloria häntä leikillään kutsui. Jackien tuumasi muitta mutkitta minulle puhuessaan (kun Väinö sanoi, että hän kyllä on tulkkina meille, ellen mitä ymmärrä), että me ei tulkkia tarvita. Tulemme hyvin toimeen keskenämme ja hänestä tuntuu, että hän tulee pian Suomeen ja jättää Vaimonsa kotiin! Sellainen veijari!
Illallisen jälkeen ajoimme tänne takaisin, jossa istuimme iltaa olohuoneessa TV:ta katsellen ja liköörejä ym. maistellen. Miellyttävä ilta.

nkymä joelle 31.10. Mr + Mrs. Ellis kutsuivat meidät tänä iltana luokseen illalliselle heidän uuteen hybermoderniin kotiinsa. Ja moderni ja kaunis se olikin. Kylpyhuoneet varsinkin olivat ihastuttavia pastellinvärisine ammeineen, verhoineen ja mattoineen. Lähtiäisiksi mrs. Ellis lahjoitti minulle muistoksi pienen viehättävän teatterilaukun. Nämä tapaamamme amerikkalaiset ovat tässä maassa sitä korkeinta ja paksuinta ”kermaa” ja heidän käytöksensä ja olemuksensa myös mitä hurmaavinta.
Näin heillä myös tänä iltana, kun Halloween päivän pikku noidat, cowboyt ym. kummitukset kävivät ovelta ovelle soittamaan ovikelloa ja pyytämään karamellia. Niitä nämä eri pukuihin pukeutuneet lapsukaiset saivat illan pitkään niin paljon, että vatsavaivat odottivat sen jälkeen useampaa heistä. Muuten hauska tapa ja näky, mutta ellei näille pikku veijareille mitään antanut, niin he saippuoivat talon joka ikkunan, särkivät aitoja, repivät puutarhasta kukkia ym. ilkeyttä. Parasta oli siis hyvällä antaa candyt.

supermarketissa Sen jälkeen ovat päivät kulkeneet lentämällä. Olemme ajaneet paikasta toiseen, syöneet ja juoneet mitä upeimmissa paikoissa, käyneet lentotukikohdassakin, - paikassa jossa vain harva amerikkalainenkaan on päässyt käymään, mutta kun Alfred oli mukanamme, niin kaikkialla aukesivat portit mitä kohteliaimmin kumartaen ja itse armeijan lentäjä eversti (kaunis kuin filmisankari) oli oppaanamme koko laajassa tukikohdassa. Gloria ei uskaltanut liikkua autosta askeltakaan ulos, kun pelkäsi ilmassa koko ajan vinkuvia suihku ynnä muita hurjasti kiitäviä raketteja. Kiitti, kun päänsä säilytti siellä.
Sitten seurasi sukulaisten luona vierailuja: Kayn, Sirleyn ja Jackien kotona. Sirleyllä varsinkin oli pieni sievä houssi vähän ulkopuolella Springfieldiä. Illan päälle ajoimme vielä Glorian entisessä Suomi-majassa, joka on 105 mailia Springfieldistä kaukana ylhäällä vuoristossa. Komeat oli sieltä näkymät, mutta valitettavasti sen nykyinen omistaja on kuulemma gangstereiden kuningas ja koko huvila on sisustettu sen mukaan: niin erikoisen modernisti, etten edes elävissä kuvissa ole nähnyt niin hienoa, - mm. ruokahuoneen lattiakin oli  erikoisesti kiillotettua parkettia – vaalean jään väristä. Huh, ja gangsterin ”morsiamen” saimme samaan kuvaan kanssamme. Aikoihin on eletty mutta Amerikkahan on ihmeitten maa.
Lähtöiltanamme tahtoi Alfred viedä meidät erääseen saksalaisen omistamaan ravintolaan: Student Prince, jossa söin elämäni ensimmäiset etanat. Kahdeksan kappaletta niitä oli ja kaikki menivät kurkusta alas. Kilpikonnalientä ym. hienoutta myös söimme, joten kallis ateria se oli.

2.11. Aamiaisen syötyämme, jonka musta Amy meille tarjoili kuin filmissä ”Tuulen viemää” ikään, lähdimme kirkkoon. Kirkkomme jäävät varjoon tämän kirkon rinnalla, mutta sen sisustuksen olikin pappa Chapin kustantanut. Meillä ei ole sellaisia raharuhtinaita, joten meillä on kaikki vaatimattomampaa. Jumalanpalvelus oli kaunis ja virret myös kauniita kuulla. Kirkon jälkeen lähdimme Colony Clubiin lounaalle.
Ja tähän päättyykin oleskelumme Glorian ja Alfred Chapinin loisteliaassa kodissa ja heidän vieraanvaraisessa hoivassaan. Halasimme ja pussasimme toisiamme ja niin erosimme näistä ihanista ihmisistä. Kay kyyditsi meidät asemalle ja sinne ilmestyivät myöskin Clarce, Jackie ja heidän 2 pientä pikisilmätytärtään meitä saattamaan. Aivan liikuttavan kohteliaita ihmisiä. Taas halasimme ja pussasimme ja ero tuli. Ja vielä siten, että Väinö lähti kohti New Yorkia ja minä raukka ypöyksin kohti Buffaloa. Tässä kamalan suuressa maailmanääressä hirveän kaukana rakkaasta Suomi synnyinmaasta.
Oi voi, ja nyt istua körötän ja kiidän kolmen veturin vetämänä kohti Buffaloa. On pimeä ulkona ja suurin osa tässä vaunussa olevista nukkuu. Täällä saa eri maksusta tyynyn päänsä alle ja voi reilusti vetää vaikka kuinka ruhtinaallisia unia, - mutta en minä malta eikä minua nukutakaan yhtään. Istun ja kirjoittelen ja syön Glorian antamia eväitä, joita on niin paljon, että riittävät vielä viikon syödä Buffalossakin! Jännää vähän.

lilja ja mauno nicander niagaralla 3.11.58 Buffaloon saavuin klo 12.23 New Yorkin aikaa ilta yöllä täysin onnellisesti ja kommelluksitta. Ja Lilja ja Mauno (Nicander) olivat asemalla vastassa ja tunsin heidät heti, vaikken koskaan ollut aikaisemmin nähnytkään. Buffalossa meni aika Storeissa juostessa ja kyliä käydessä. Viikon lopulla tuli Väinökin New Yorkista ja silloin läksimme Niagaralle. Kyllä se oli elämys nähdä ne putoukset ja se valtava vesimäärä: 114.000 gallonaa vettä minuutissa putoaa suurimmasta Hevosenkenkä nimisestä putouksesta. On vettä totisesti!
Viikon lopulla läksimme Väinö, Mauno ja minä ajelemaan kohti Spenceriä.
Siellä odotti meitä lämmin suomalainen sauna, jossa kylvimme sokerivaahteravastoilla. Pehmeitä ne olivatkin. Spencerissä kiertelimme muutamien suomalaisten farmarien luona tutustumassa heidän elämäänsä. Hyvinvoivilta he suurelta osalta vaikuttivat, - joskin jonkinlainen alistuvaisuus ilmeni heidän puheissaan. He ikään kuin tunsivat alemmuuskompleksia kielensä vuoksi amerikkalaisiin nähden.
Sunnuntai-iltana palasimme Buffaloon ja maanantaiaamuna jatkoimme takaisin New Yorkiin. Kyllä siellä sentään tuntee ihminen elävänsä! Meillä oli kutsuja, Väinöä haastateltiin radiota varten, lounastimme YK:ssa suurlähettiläämme ja YK:n delecaattorimme kanssa ja hetki oli meille vallan historiallinen tapaus! Liikuttavan tunnelmallinen oli iltamme New Yorkin mieslaulajien parissa, joitten kanssa lauloimme pitkälle puolenyön ja saimme jälleen uusia ystävyyssuhteita solmituksi.

Ja sitten koittikin 21.11 klo 10.30 ja taksi hurautti meidät maailman suurimman Elisabethin avaraan syliin ja näin alkoi New Yorkin pilvenpiirtäjien häipyminen näköpiiristämme. Aava ja loputon Atlanti on edessämme ja sitä nyt olemme kyntäneet 4 päivää 30 solmun nopeudella.

26.11.58 Saavumme Southamptoniin, siitä junalla Lontooseen, jonka jälkeen ei ole kuin harppaus ilmojen halki, kun jälleen armas kotimaa on ulottuvillamme. Kyllä kotia jo kaipaammekin, sillä vaikka kuinka on hyvä olo maailmalla, niin sittenkin oma koti kullan kallis!