- Läheppä Väinö isän kansa mummulaan.
Äiti se mulle näin sano, ja mieluinen kehotus se oliki, sillä mummula oli mieluinem paikka. Siälä oli vanhaäiti ja vanhaisä, elikkä mummu ja pappa niinku meillä sanottiin, ja Veikko-eno ja kaks musterija Tyyni ja Salli. Ja sitte siälä oli puusepävverstas, josa pappa ja eno höyläili ja sahhaili ja liimaili, ne ku oli molemmat puuseppiä. Ja sitte siälä oli jännittävät pimiät kiartoportaat, joita pitkin noustiin vinttikamariin.

Jotenki ouvolta silti se mummulaan lähtö tuntu, sillä meille oli justiin tullu Nuurströmin frouva käjesään valakonen kapsäkki, jonkalaista en ollu koskaan ennen nähäny. Mustija ja ruskioita kyllä, mutta en millonkaan valakosta.
Viälä ihimeellisemmäksi se mummulasa olo muuttu ku minut jätettiin sinne yäksiki. Mutta ei se mittään, minut pantiin nukkuun enon viäreen, ja se tuntu oikeen mukavalle ku se eno oli niin raari miäs.
Seuraavana päivänä sitte mummu pani huivin päähäsä ja saalin hartijoilleen ja sano, että nyt lähetään Väinö kottiin. Vähänen järkeni pyäritteli koko tätä mummulasa käyntiä miälesään ja yhisti sen jollakin lailla Nuuströmin frouvaan ja siihen valakoseen kapsäkkiin mutta ei saanu siittä kuitenkaan sen parempaa selevyyttä.
Kotona oliki sitte ihimettelemistä. Nuuströmin frouva oli jo lähteny pois, mutta se salaperänen valakonen kapsäkki oli viälä salin soffalla. Aitin sänky oli käännetty vinottaim melekeen keskelle lattijaa ja äiti makas siinä, keskellä päivää!
Mummu talutti minut sängyn viäreen, ja äiti nosti vähä täkkiä, jollon minä näkkiin, että äitin viäresä makas pikkunen vauva, jolla oli lyhyt musta tukka.
- Täsä on sulle, Väinö, pikkusisko äiti sano. -Nuuströmin täti toi sen tuosa valakosesa kapsäkisä.
 
Sillon oli heinäkuun 29. päivä 1914. Gavrilo Princip oli viikkua aikasemmim murhannu Itävalta-Unkarin ruununperillisen, ja ensimmäisen maalimansovan ensimmäinen sovanjulistus oli annettu eellisenä päivänä -liäkkö annetu justiin sammaan aikaan ku minä isän käjestä kiinni pijellen taaperrin Nummikatua pitkin Kuusiluavosta Iso11ekavulle mummulaan. Mutta tämä kohtalonyhteys maalimansovan syttymisen ja pikkusiskon syntymäv välillä selevis mulle tiätenki vasta palijo myähemmin.
Molemmat vanahempani oli siis kansakoulunopettajia, "pököpäijen opettajia", ja siittä liänee johtunu seki, että pikkusisko näki päivänvalon kotona äitin omasa sängysä eikä kaupungin synnytyslaitoksella Sonnisaaresa, joka oli vain kivenheitom pääsä meiltä. Me asumma nimittäin Nummikatu 1:sä Lillströmillä. Oltiin nääs herskapia - tottahan toki, opettajaperhe - eikähän nyh herskapin rouvien passannu mennä Sonnisaareen näisä asioisa. Kotona ne lapsesa synnytti, ja niisä puuhisa Nuuströmin rouva ja muutamat muut paarmuskat hääräs apuna.
Mutta nyt minä siis olin saanu pikkusiskon.
Me asumma hyyryläisinä Lillströmillä, josa meillä oli kaks huanetta ja kööki ja vinttikamari. Me nukkuimma vinttikamarisa ja oli meillä piikaki, Oloka, joka aina aamulla toi meille sinne kaakauta ja Hillil limpusta tehtyjä voitaleiipiä, joita sitte sängysä nautittiin. Kaakau ja voitaleivät ei oo sen koommin niin hyvälle maistuneet, mutta eipä niitä Hillil limppujakkaa oo ennää ollu vuasikymmeniin saatavisa.
Talon omisti Lillströmim pappa, vanaha merimiäs, liekkkö ollu ihan styyrmanni, lyhyt, tukeva ukko, jolla oli römiä ääni niinku Kippari-Kallella nykysisä piirretyisä elävisäkuvisa.
Vähä tuikian näkönen tämä ukko oli, mutta kai se ymmärti pikkupojan meininkejäki koskapa em muista koskaan joutunueeni hänen kansaan ilimiriitaan. Lillströmim mamma oli pikkunen kipakka eukko, joka piti kurisa ja Herran nuhteesa kolomia ommaa poikaasa ja joukkua koululaisia, jokka kävi lyyseota ja yhteiskoulua ja asu Lillströmilla ku ne oli maalta kotosin.
Kipakasta luannostaan hualimatta Lillströmin mammalla oli hyvä syvän, ja hän oli mulle suuri ystävä. Vanahempaini ollesa koulusa ja sillon ku en ollu omia aikojani livistänyt mummulaan, oleskelin meleko ussein mamman tykönä köökisä. Joskus mamma pelasti minut pikku kiipelistäki. Meillä ja Lillströmillä oli yhteinem porstua, lasiveranta, josta päästiin kumpaanki asuntoon. Kerrani ku minä olliin ollu "ilikiä" minut oli pantu porstuaan häpiämmään. Niin julumasti niitä penskoja siihen aikaan kasvatettiin. Sattupa siihen sitte Lillströmim mamma paikalle ja kysy heti, että mitävarten minä siälä porstuasa seison. Olliin kuulemma vastannu, että "äiti pani ponttuaan ja ponttuah tuli hyvä miät." Helepotus löyty mamman köökistä ja makiasta sokerikorpusta.
Vaan sitte Lillströmim mamma oli hualesa ja tuskasa ku kaks ryssän santarmia tuli talloon tiukkaamaam misä yks mamman hyyryläisistä, Karosen Eino oli. Einua ei ollu näkyny parriin päivään, ja samaten oli kavonnu toiselta pualen katua leskiäitisä ainua poika, Kruunholomin Martti. Eihän mamma osannu selevittää mihin Eino oli kavonnu. Päästyvään santarmeista erroon mamma tuli meijän pualelle itkeen suruaan meijän äitille:
- Että se Eino kehtas olla mulle niin hävetön.
Molemmat pojat oli lähteny Saksaan jääkäreiksi, kaikesa hilijasuuvesa niinku asiaan kuulu.