Väinö J. Tervaskari: Lapsuuteni Oulua VI

Itsenäinen Suomi täyttää nyt 90 vuotta. Laitan sukuportaaliin suvun luettavaksi Väinö J. Tervaskarin omat muistelot puutalojen Oulusta ajalta, jolloin Suomea itsenäistettiin.
Isäni kirjoitti muistelonsa alunperin vanhalla Oulun murteella. Minun oli pakko suomentaa sitä enemmän nykysuomeen, jotta sitä olisi helpompi lukea.
Laitan nyt ensimmäiseksi muisteloksi ajankohtaisuuden vuoksi numeron VI. Vedämme 6.12 lipun salkoon ja sytytämme kynttilän kunnioittaaksemme niitä kahta sukupolvea, joiden ansioista Suomi sai itsenäisyyden ja taisteli säilyttääkseen sen!

Väinö J. Tervaskari:

Suomi itsenäistyy

Se ensimmäinen kouluvuosi oli vähä sekava. Syyslukukausi kai meni suurin piirtein niin, kuin oli tarkoituskin. Ei siinä lokakuun vallankumoustakaan mitenkään pantu merkille. Mieleen on siitä jäänyt vain yks erikoinen päivä. Silloin nimittäin isä tuli kotiin tavallista tärkeämmän näköisenä. Tuskin ehti edes palttoota päältään heittää kun lähti kulukeen huoneesta huoneeseen ja sytytti kaikki lamput palamaan. Äiti ja me kakarat kuljimme perässä ja ihmettelimme, että mitä se isä nyt meinaa, mutta saimmehan me isältä selvityksen. -Suomi on tänä päivänä tullut itsenäiseksi. Tieto itsenäisyysjulistuksesta oli ehtinyt Ouluun.

Joulu 1917

Sitten tuli joulu, ja niinkuin ennenkin koko meidän sukukunta fiiras sitä meillä - mummu ja pappa, musterit ja eno. Lipeäkalaa oli käyty ostamassa Nuuströmin emännältä -ei siis Nuuströmin frouvalta, joka oli tuonut mulle valkoisessa kapsäkissä pikkusiskon - vaan Nuuströmskältä, joka valmisti sitä alaköökisään. Kinkkua ei ollut mutta ihme kyllä oli riisiryynipuuroa ja nelisakaraisia torttuja. Joulupukkikin kävi, ja vaikka vanhempani luuli mun uskovan tuohon ihmemieheen, niin mulla oli jonkunlainen aavistus, että joku siinä vain näytteli; eihän edes joulupukilla saattanut olla niin jäykkä ja ilmeetön naama.

Sota tuli Ouluun

Sitten alako taas koulu, ja kun sitä oli kulunut pari kolme viikkoa niin alako tapahtua. Äiti ja minä olimme yhtenä aamuna justiin lähteneet kouluun, mutta ehtineet kävellä vain Heinätorin kohdalle kun näimme suuren miesjoukon marssivan torin poikki Kirkkokadulta Torikadulle. -Mee sinä Väinö kouluun, sano silloin äiti. -Minä menen takasin kotiin. Sano opettajalle, että... Äiti pyörsi ympäri, mutta en minäkään jatkanut matkaa vaan hiivin kohta äitin perään. Miesjoukko kääntyi Torikadulle ja pysähtyi manniisin eteen kadulle puolikaareen. Miehillä oli aseina haulikkoja ja luodikkoja mutta joillakin taisi olla vain aidanseipäitä. Mitähän siinä oli tekeillä?
Talossa, jossa me asuimme, oli maitokauppa, jossa puotineitsyenä oli isokokoinen, pahasisuinen eukko. Se oli aikanaan ollut piikana Pietarissa ja osasi ainakin jonkun verran venäjää. Eukko haettiin tulkiksi, ja eipä aikaakaan kun ryssät alako kantaa aseitaan manniisista. Ne pinottiin kadulle, ja ryssät lähti marssiin kasarmille. Miehet oli kuulemma liminkalaisia.

Mutta tämä oli vasta alkua. Samassa taloa asu monta hyyryläisjoukkokuntaa, ja illan pimetessä näin kun niistä yks ja toinen alako kuormata omasuuttaan kelkkoihin kartanolle. Johonkin siitä ilmeisesti oltiin lähdössä.
Meillä oli palvelijana Fanni, joka kanssa alako näyttää levottomuuden merkkejä. Fannilla ja äitillä oli kiivaan tuntuinen sananvaihto, joka päättyi siihen, että Fanni keräsi tavaransa ja lähti. Kyllä siinä vähän itkettiinkin, sillä Fanni oli ollut niinkuin ainakin perheenjäsen, ja lopuksi ennen lähtöään hän vielä poliittisen luotettavuutensa vaarantaen kuiskasi: -Tämäkin talo se sitten pommitetaan. Menkää pakkoon.

Siitäpä sitten kiirettä syntyikin. Hanski-setä, äitin serkku, ja muuan isäntämies oli tullut Kuivaniemestä Ouluun ottamaan selvää tilanteesta, ja molemmat oli majoitettu meille. Fannin paljastama uhka saatto hyvinkin pitää paikkansa. Niinpä koottiin makkuuksija ja vähä evästäkin ja painuttiin samaan taloon kuuluvan leipomorakennuksen kellariin. Siellä oltiin sitten pommisuojassa.

Sinä yönä se sitten alako. Pommiuhka ei ollut yhtään liioiteltu. Ensimmäisen pommin punaiset nakkasi teleffuunisentraaliin, toisen pappilaan ja kolmannen Weckmannin taloon Kirkkokadulla ja vissiin johonkin muuhunkin ratteekiseen paikkaan. Weckmannin talo oli jo niin lähellä meitä, että seuraava pommi olisi ilmeisestikin nakattu meidän taloon. Sitä pommia ei kuitenkaan kuulunut. Pappilasta särky yks akkuna, samaten Weckmannin talosta mutta muuta vahinkoa ei tullut. Vain teleffuunisentraaliin nakattu pommi sytytti tulipalon, ja tuli levisi sitten talosta taloon niin että koko risti palo ja sen lisäksi Merikoulu ja lyseon voimistelusali. Taivas roihotti punaisena. Sieltä leipomon kellarista piti välillä sentään pistäytyä ulkonakin, ellei muuten niin ns. luonnollisella tarpeella. Semmoisella käynnillä äiti ja minä uskaltauduimme portillekin kurkkimaan. Kuulat vinkuivat pitkin Torikatua, ja Pokkitörmän puoleisesta päästä nousi taivaalle valtavia liekkejä.

Portille oli kerääntynyt pieni joukko ihmisiä, etupäässä naisväkeä, sillä miehet oli tietenkin muissa hommissa jommallakummalla puolella. Olihan kansa jakautunut kahtia. Ja kahtia oli jakautunut sekin akkajoukko, joka seisoskeli portilla. Alataloska, joka omisti naapuritalon, hihku riemusta: -Kohta se on täälläkin tuommoinen roihu. Mutta Alataloskan vallankumouksellinen into taisi vähän viiletä, kun äiti huomautti: -Saattaapa olla, vaan siinä se menee teidänkin talo tuosta vierestä. Ja varmasti olisi mennytkin. Pumppu-ukko, Heinätorin vesitornin jonkunlainen vahti, oli kääntänyt kaikki hanat kiinni ja ilkkui veden hakijoille vain, että ettepä saakaan vettä. Sähköä ei saatu, ja teleffuunisentraali oli tulessa. Kaupunki oli ihan avuton.

oulun_kartta18.jpg Loppuihan se mun elämäni ensimmäinen pommisuojayö viimein. Aamulla oli tilanne jo rauhoittunut, kun oli levinnyt tieto, että valkoisia apujoukkoja oli tulossa kohti kaupunkia. Isä, joka oli koko yön seikkaillut jossakin tietymättömissä, ilmestyi terveenä kotiin ja vei minut leipomorakennuksen vinttiin, jonka akkunoista oli esteetön näköala kauas kaupungin eteläpuolelle. Ja sieltä niitä apujoukkoja tuli, pieninä pisteinä kuin kirput valkoisella hangella. Välitön vaara oli ohi. Isä otti mua kädestä kiinni ja lähti näyttään mulle sodan tuhoja. Kävelimme Aleksanterinkatua ja tulimme palaneen korttelin tykö. Hevosenraato makasi keskellä katua, rauniot savusivat ja mustuneet savupiiput törröttivät pystyssä. Pysähdyimme lyseon nurkalle. Siinä vastapäätä savusi entisen Fabritiuksen talon rauniot. Isä ja pari muuta opettajaa olivat yhdessä ostaneet talon, mutta se oli heti oston jälkeen otettu venäläisen sotaväen majoitukseen, niin että kukkaan meistä ei ollut päässyt siihen asumaan. Nyt taloa ei ollut enää olemassakaan. Lyseon akkunoista kurkisteli synkkiä naamoja. Äskeiset polttajat olivat nyt siellä sotavankeina.

Sattui siihen Oksan setäkin, isän opettajatoveri, jonka asunto oli ollut palaneessa korttelissa. Hän kertoi olleensa kuumeisena kotona palon syttyessä. Kun palo oli levinnyt hänen taloosa, hän oli lähtenyt pyrkimään ulos ja kuullut silloin talon toisesta asunnosta lapsen itkua. Hän oli murtautunut sisään, ottanut sieltä kaksivuotiaan lapsen ja yrittänyt sen kansa ryömiä kadun poikki lyseolle, joka oli valkoisten hallussa. Mutta kadulla riehuneet punaiset olivat aina pakottaneet heidät takaisin. Vasta kun tulipalon hehku oli tullut niin sietämättömäksi, että punaiset olivat poistuneet kadulta, oli hän pystynyt lapsen kansa ryömimään lyseolle turvaan. Lapsi oli jonkun työläisperheen lapsi. Sen vanhemmista ei sen koommin kuultu mitään.